RatHunt3000

4.5.2002

---

Kaikki alkoi kun 28. huhtikuuta 2002, juuri ennen kotiinlähtöä, täytyi tehdä vielä viimeinen tarkistus Weke-katiskaan kalojen varalta. Möykkäsimme ja pyörimme veneessä normaalisti lähestyessämme katiskaa luoteissuunnasta, kun Jaakko huudahti "Vesimyyrä!". Kaikki kääntyivät katsomaan tätä suurta ihmettä; Piisami oli jäänyt katiskaamme! Kalastusvälineemme oli asetettu keväisen matalaan veteen siten, että siitä oli noin 30cm veden pinnan yläpuolella.

Ajoimme eläimen lähelle ja nostimme tämän järvisuomen halutun turkis-/tuhoeläimen sisältävän kalanpyydystämisvälineen vedessäliikkumisvälineeseemme. Tästävän vasta alkoikin normaali hihkuminen ja yleinen veneessä suhaaminen ja huutaminen. Koko järvi raikuen ajoimme saaremme rantaan tätä suurta luonnon ihmettä ihmetellen. Koska apea kotiinlähtemisaika lähestyi uhkaavasti, jouduimme ahkeran kuvaamisen jälkeen vapauttamaan tämän villin ja verenhimoisen jävisimpukan tappajan vapaaksi löytöpaikalleen.

Seuraavalla mökkireissulla, eli 4. toukokuuta, julistimme RatHunt3000-tapahtuman avatuksi. Tarkoituksena oli lahdata tuo järvien hurja tappaja ja asettaa rauha noille aina ennen niin iloisille, mutta nyt oi, niin pelokkaille simpukoille järviemme pohjissa. Edellisen piisamin löytöpaikalla emme havainneet ainuttakaan torahampaista ystäväämme. Kiikarein varustettujen ilmakivääriemme kanssa suuntasimme veneemme keulan kohti kaislikkoisempia metsästysmaita.

Taivas alkoi tummua saapuessamme kangaskattein varustetulla Veto 5 -veneellämme tutun tuulastuslahden suuhun. Jo pian alkoi näkyä tuttuja liikkevia vanoja vedessä. "Siellä ne ovat!!", nyt oli aika kostaa kaikki piisamien simpukoille aiheuttamat ilkeydet! Avasimme kuomun veneestämme ja päästimme ajokoirat (Jaakko ja Mikko) kaislikoille juoksemaan. He ajoivat piisameita lahden keskiosista veteen, missä ne oli helppo nähdä. Vain pari petoa sukelsi veteen. Laukaus! Toinen, ei mitään. Kiikarit olivat poissa sihdistä. Kevyttä kiroilua oli havaittavissa. Lahden ainoaksi saaliiksi jäi yksi kaislikosta löytynyt mätä piisami. Eipä sen turkkia pahemmin seinille ripustettaisi.

Oli taas aika vaihtaa paikkaa. Ilmapuntari alkoi lähestyä jo nollaa kun saavuimme viimeiselle etapillemme. Sade alkoi tihutella ja sumu laskeutui kaislikon ylle. Sää oli juuri sellainen kun voi kuvitella sen olevan silloin, kun kiikari osoittavat PÄIN VI...lttihattua. Havaitsimme kaksi piisamia istumassa keskellä kaislikkoa. NYT! Nu ska vi slakta det, sanoi Pekka hiljaa. Hillitsimme himomme ja ajoimme hiiren hiljaa rantaan. Vedimme veneen maille ja lähestyimme noita sisävesien karvaisia valkohaita varovasti mantereelta käsin. Minä (Velu) sain luvan ampua ensin. Tähtäsin...liian epävarmaa, menin makuulle, jotta osuisin varmasti. Naama ravassa tähtäsin vaikka kuinka kauan, ja kun se riivatun elukka oli varmasti keskellä tähtäintä, laukaisin! Ja joo, nonnii, kiva! Unohdin kokonaan että kiikari näytti ihan Norjaan enkä tietenkään osunut. Eläin kuitenkin säpsähti sillä tavalla, että luulin osuneeni, ja Mikko lähetettiin rämpimään kaislikkoon. No ei sieltä tietenkään mitään löytynyt, niin näppärä ampuja kun olen. Ammuimme vielä monta kertaa päin vilttihattua, kunnes sade rupesi yltymään ja tuttu ja turvallinen intiaanipäällikkö "Hiipivä Vitutus" saapui iloksemme. Ärräpäät päristen lähdimme kattamaan venettä uudelleen sateensuojaksi. Työnsimme veneen vesille ja lähdimme vaahtopäiden saattamana palaamaan saareen.

Kotimatka taisi olla matkan onnistunein etappi. Saimme Pekalle kasvamaan aika ison kuplan otsaan karkkisodallamme veneen kuomun alla. Pekan huudettua meille moottorin kahvasta avasimme kuomun keskimmäisen vetoketjun ja näytimme hänelle keskisormea. Jatkoimme tappelua koko loppumatkan.

Täydellinen fiasko.

- Velu -